Kävelen itään merenrantaa kohti. Olen uudessa kotikaupungissani Italiassa. Apteekin vilkkuva mainoskyltti näyttää lämpötilaksi 32 astetta. Syyskuisesta Helsingistä juuri saavuttuani tämä paikka vaikuttaa paratiisilta – sekavasti pitkin katuja parkkeeratuista autoista ja välillä täysin ajattelemattomasti rakennetusta katukiveyksestä huolimatta.
Suojatielle pysähtyessäni sivulta tuleva auto ei viitsi hidastaa lainkaan. Katselen sen vilahtavan tyytyväisesti ohitseni. Mietin, jos en pysähtyisi katsomaan, ajaisiko seuraava auto vain suoraan ylitseni.
Hyvin pian alan huomata, että se, mitä olen alkanut kutsua ”oma jalka ensimmäisenä oven välissä” -asenteeksi, näkyy lähes kaikkialla tässä maassa. Ihmiset puhuvat toistensa päälle, surutta etuilevat kassajonossa ja kävelevät keskellä kapeita katuja niin, ettei ohi mahdu. Tuntuu kuin kaikki eläisivät omassa kuplassaan, autuaan tietämättöminä ympärillä tapahtuvista asioista.
Suomalaisena olen tottunut puhumaan hillitysti, tarkkailemaan ja huomioimaan ihmisiä ympärilläni – etenkin liikenteessä. Silmissäni tämä paikallinen käytös vaikuttaa usein äärimmäisen tökeröltä. Onko kyse vain minusta, vai voidaanko puhua kulttuurierosta maiden välillä?
Merenrannassa voin lenkkeillä ja rauhoittua.
Vapaaehtoistyöntekijänä Euroopan solidaarisuusjoukoissa Italiassa
Ehtii kulua pari viikkoa ennen kuin työni alkavat. Olen vapaaehtoistyöntekijä Euroopan unionin solidaarisuusjoukkojen kautta. Työtehtäväni on jotain opettajan, valmentajan ja isoveljen väliltä paikallisessa koulussa. Suomessa valmensin uimareita ja melojia, eli tein töitä lasten kanssa. Pidin siitä aina ja ajattelin, että pääsen tekemään jotain vastaavaa täälläkin.
Nyt viiden kuukauden jälkeen voin sanoa, että lapset toimivat ihan samalla tavalla tässäkin maassa. Kannusta, innosta, hymyile ja puhu – sillä pääsee mielestäni pitkälle.
Olen päässyt opettelemaan uuden kielen. Tuskin osasin 11-vuotiaana sanoa yhtä lausetta englanniksi, joten en oikeastaan muuta odottanutkaan, kun tänne tulin. Peruskoulun oppitunneilla italiaa oppii mielestäni oikein hyvin. Muutama tunti päivässä helposti ymmärrettäviä asioita italiaksi on opettanut minulle paljon.
Paikallinen kulttuuri näkyy koulussa oppitunneillakin ja se väsytti minua aluksi. Siinä missä Suomessa tuntuu, että lapsia voi olla vaikeaa saada viittaamaan, täällä lasten lisäksi kilpaa huutavat opettaja, erityisopettaja ja kahvitaukoa ovenraossa pitävä kolmas opettaja. Jotenkin kuitenkin kaikki etenee, eivätkä lapset vaikuta seuraavana päivänä täysin uupuneilta pitkien ja äänekkäiden päivien vuoksi.
Vapaa-aikaa vietän uusien ystävieni kanssa. On hienoa, kun olen päässyt tutustumaan paikallisten lisäksi muihin vapaaehtoisiin.
Ihmiset puhuvat toisilleen – myös tuntemattomille
Ihmiset asuvat täällä äärimmäisen tiheästi. Kaikki asuvat kerrostaloissa kapeiden katujen välissä, ilman pihoja ja puutarhoja. Ihmisten henkilökohtainen tila tuntuu olevan lähes olematon. Mielestäni tässä on kuitenkin monia positiivisia puolia. Puistot, kadut ja kahvilat ovat käytössä kuin kotien omat olohuoneet. Ihmiset puhuvat toisilleen – myös tuntemattomille. Lähes kaikki vaikuttavat saavan energiaa toisistaan.
Usein Suomessa vastaavissa paikoissa minusta tuntuu, että ilmassa leijuu jopa jonkinlainen yleinen ahdistuneisuus. Joskus tuntuu kuin kaikilla olisi kiire takaisin kotiinsa, piiloon maailmaa. Tämä on ehkä asia, joka minua täällä Italiassa ihastuttaa kaikkein eniten: ihmisten avoimuus ja iloisuus.
Päällekkäin puhuminen, melkein huudolta kuulostava keskustelu, on täällä normaalia – ja oikeastaan tapa ilmaista itseään. Totuttuani Etelä-Euroopan erilaisiin tapoihin olen alkanut jopa pitää niistä. Omien rajojen tunteminen on ehkä tärkein asia, jonka olen tässä maassa oppinut. Pitää osata vaatia ja uskaltaa tehdä aloitteita, joskus äänekkäästikin.
Olen käynyt kalliokiipeilemässä vuorilla. Täällä on hienoja harrastusmahdollisuuksia.
Omaa paikkaansa ei tarvitse odottaa – sen voi ottaa
Kuukausia myöhemmin kävelen illalla merenrantaa pitkin. Näen auringon laskevan. tosin vierelläni kohoavien talojen taakse, eikä mereen, kuten minusta kuuluisi. Italia on usein täynnä kaaosta ja epäjärjestystä. Se on opettanut minulle, että omaa paikkaansa ei tarvitse odottaa – sen voi ottaa. Tämän maan sekavuuden ja äänekkyyden alla sykkii vilpitön ilo elämästä. Täällä elämä saa näkyä ja kuulua.
Artikkelin on kirjoittanut oululainen nuori Pyry Sivonen. Pyry valmistui ylioppilaaksi keväällä 2025. Hän on Euroopan solidaarisuusjoukkojen vapaaehtoistyöntekijänä Italiassa toukokuun loppupuolelle saakka.
Kiinnostuitko Euroopan solidaarisuusjoukoista?
Solidaarisuusjoukkojen kautta vapaaehtoiseksi lähteminen on tuettua ja turvallista. Se sisältää valmennusta ennen jaksoa ja sen aikana. Saat myös asianmukaisen majoituksen, sekä apua ja tukea työskentelymaahan asettumiseen. Ohjelmaan osallistuminen on sinulle maksutonta. Kannattaa tutustua solidaarisuusjoukkojen tarjoamiin mahdollisuuksiin tarkemmin!
